Mikon viikko rytmittyy selkeistä palasista: kolmena päivänä hän suuntaa kaupalle töihin, ja tiistaisin kutsuu päivätoimintakeskus Viisari. Vaikka työ kaupalla on mieluisaa, arki ei ole aina pelkkää tasasta suorittamista. Joskus työpäivän jälkeen olo on niin uupunut, että Mikko vetäytyy omaan rauhaansa musiikin ja kirjojen pariin. Se on hänen tapansa ladata akkuja maailmassa, joka vaatii häneltä usein enemmän kuin muilta.
Yksi Mikon elämän suurista intohimoista on keilailu. Se ei ole vain ajanvietettä, vaan tavoitteellista urheilua, josta on palkintokaappiin kertynyt jo komea rivi pokaaleja. Keilapallo painaa, ja niin painaa joskus myös logistiikka. Asuinalueen julkinen liikenne on harvaa, ja Kela-taksien kanssa toimiminen vaatii pitkiä hermoja, varsinkin kun lyhyet ajot eivät tunnu aina autoilijoille maistuvan. Tässä kohtaa Mikko kaipaisi sujuvuutta ettei harrastaminen jäisi kiinni siitä, kuka pallot ja miehen kuljettaa pelipaikalle.
Onneksi Mikon rinnalla kulkee ihminen, jota hän kutsuu tuttavallisesti ”Isomikoksi”. Isomikko on henkilökohtainen avustaja, mutta rajanveto työntekijän ja ystävän välillä on hämärtynyt parhaalla mahdollisella tavalla. Kun kaksi Mikkoa lyö hynttyyt yhteen, syntyy jotain aivan muuta kuin virallisia suoritteita. He tekevät junaretkiä muihin kaupunkeihin, kiertelevät automuseoissa ja suunnittelevat tulevia tehdasvierailuja Fazerille tai jäätelötehtaalle. Jo pelkkä suunnittelu tuo Mikolle hyvää mieltä; se on lupaus jostain kivemmasta, joka odottaa nurkan takana.
Erityisen tärkeitä Mikolle ovat niin sanotut ”miesten illat”. Silloin kokoonnutaan poikaporukalla grillaamaan, saunomaan ja katsomaan urheilua, kuten mäkihyppyä tai jääkiekon MM-kisoja. Näissä hetkissä Mikko tuntee olevansa eniten oma itsensä. ”Miesten illoissa voi puhua asioista vapaammin kuin kotona vanhempien kanssa”, hän toteaa. Se on tuuletusreikä arkeen, jossa vanhempien huoli ja ohjaus saattaa välillä tuntua nuoresta aikuisesta turhankin tiiviiltä.
Itsenäistyminen on Mikolle suuri teema. Hän katsoo sisaruksiaan, jotka asuvat jo omillaan kumppaneidensa kanssa, ja tuntee luonnollista halua samaan. Takana on onnistuneita asumiskokeiluita, ja vaikka Mikko tiedostaakin tarvitsevansa tukea etenkin öisin ja aikataulujen hallinnassa, halu päättää omista asioistaan on vahva. Hän haluaa tulla kuulluksi ja nähdyksi aikuisena miehenä, jolla on oikeus sanoa myös ”ei”, jos jokin ehdotus ei tunnu hyvältä.
Mikon näkemys hyvästä avustajasta on suora ja rehellinen. Hän arvostaa rauhallisuutta ja aitoa kiinnostusta. Mikolle on tärkeää, että avustaja ei ole vain paikalla, vaan on läsnä. Se tarkoittaa silmiin katsomista, kuuntelemista ja aloitteellisuutta. Pahinta on avustaja, joka uppoutuu puhelimeensa tai yrittää ohjailla liikaa jättämättä tilaa Mikon omille valinnoille.
Henkilökohtainen apu on Mikolle enemmän kuin pelkkää tukea; se on väline elää sellaista elämää, jossa hän saa olla toimija, ei vain kohde. Kun vierellä on Isomikon kaltainen luottotyyppi, kynnys lähteä kodin ulkopuolelle madaltuu ja maailma tuntuu taas hieman suuremmalta ja mahdollisuuksia täynnä olevalta. Mikon tarina muistuttaakin meitä kaikkia siitä, että vaikka tarvitsisimme tukea arjen askareissa, tarve ystävyydelle, itsemääräämisoikeudelle ja oman näköiselle elämälle on jokaisella meistä täysin sama.